Oneshot

Moikka! Kirjotin täs pari päivää sitte tällasen imaginen tai jonku, en oikee tiiä mikä tää on mut kertoja on minäkuvassa. Tää on aika surullinen koska halusin kokeilla jotain erinlaista välillä :) laittakaa kommenttia tuleen, voin tehä tän tyyppisiä lisääki!

* * * * * * *

 Kuljin yksin hautausmaan reunalla. Kohti sitä hautakiveä, ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Kohti tuskaa, kohti sitä pelkoa mikä sisälläni oli. Kyyneleet kirvelivät silmissäni. Hautakivi läheni ja nimi siinä sumeni kokoajan vain enemmän. tajusin kyyneleiden virtaavan poskillani vuolaana kuin joki kohti merta. Tässä tapauksessa kyyneleet kohti varpaita.

 Laskin alas tuomani kukkapuskan ja lysähdin haudan eteen polvilleni kädet silmillä. Itku vavisutti kehoani, aivan koko vartaloani. Miksi, miksi äiti ? Miksi sinun piti lähteä ? Miksi et selvinnyt ? Kysymykset jäivät leijumaan ajatuksiini, kun tajusin itkeväni ääneen. "Mom", sain sanotuksi ääneen, samalla itkien.

 Kuulin askeleitatakanani mutten kääntynyt. Hetken kuluttua eteeni ilmestyi poika. Poika lyhyine, tummine hiuksineen. Nostin katseeni pojan surullisiin kasvoihin. Tajusin hänen ymmärtävän. Laskin katseeni takaisin alas ja annoin itkun tulla uudestaan. Tunsin kuinka poika ensin kosketti kättäni ja sitte varovasti veti minut ylös. Poika otti minut tiukkaan halaukseen ja antoin kyyneleideni valua. 

 Seisoin hänen halauksessaan pitkän tovin kunnes hän kuiskasi: "Could I bring you home?" katsoin häntä ja nyökkäsin. Kun lähdin pojan perään edelleen pitäen hänen kädestään kiinni, katsoin vielä kerran haudalle. Äitiä. "Goodbye mom", sanoin hiljaa, käännyin ja jatkoin matkaa. Tullessamme parkkipaikalle poika päästi kädestäni ja riensi avaamaan ovea minulle mustasta maasturistaan. Nousin autoon. Hän kiersi auton toiselle puolelle, avasi taas oven ja nousi itsekin autoon.

 "Where du you klive?" hän kysyi hetken ajettuamme ja neuvoin tien. Suljin silmäni ajon ajaksi. Kun poika pysäytti auton, avasin silmäsi ja sain todeta olevani kotipihalla. Noustessani autosta sain taas itkukohtauksen. Poika tuli saattamaan minut ja halasi ovella. Kuinkasin hänelle kyyneleideni lomasta kiitoksen. 

 Kun erkanimme, hän hymyili surullisilla silmillään, antoin minulle pienen paperin, kääntyi ja lähti. Avasin paperin, joka ehti jo hieman kastua kyyneleistäni, ja luin sen. Hymyilin ja itkin samalla. Tajusin että joku välitti. Äidinkin näkisin vielä joskus.

 Pojan antamalla paperinpalalla luki näin: 

                   Hope you're now k. 

                                                         You can call me when ever you want to +44 

 xx Liam P.